Kesäkuun loppupuolella isäni nukkui ikuiseen uneen vähän päälle kuusikymppisenä, mielestäni aivan liian nuorena. Tähän astisen elämäni kovin paikka :( Suru, tuska ja ikävä on suunnaton, sitä ei pysty edes sanoin kuvailemaan. Sitä ihminen ajattelee sinisilmäisenä että omat vanhemmat elää vanhaksi asti.
Iskä oli avulias ihminen, aina valmis auttamaan minua ja muitakin jotka hänen apuaan tarvitsivat. Iskä järjesti välillä omat menonsa sen mukaan että pystyi muita auttamaan. Hän oli kova korjaamaan ja rakentamaan kaikenlaista. Ja saikin aina toteuttaa minun keksimiäni rakennuspuuhia. Iskä osasi korjata melkein kaiken eli hän oli kätevä käsistään. Iskä oli suorapuheinen mies, ei mikään turhan höpöttöjä. Hän kuitenkin tykkäsi keskustella ihmisten kanssa ja tuli toimeen melkeimpä kenen kanssa tahansa.
Iskälle pystyi aina soittamaan ja hän osasi välillä jopa puhelimessakin neuvoa miten jokin asia hoituu. Muistan erään puhelun hänelle kun olin ystäväni luona ja kokosimme hänelle sellaista veneen mallista riippukeinua jossa piti kiristää muttereita ym. Soitin isälleni kysyen "mulla on nyt kädessä räikkä ja tällanen keppi missä on holkki, miten saan näillä kiristetty?" Ja iskä tiesi mitä tarkoitin ja neuvoi miten saatiin kiristettyä mutterit ym. mitä ikinä ne olikaan. Ystävät nauroivat katketakseen vieressäni, ihan vaan sitä miten puhuttiin puhelimessa:)
En tiedä koska pystyn poistamaan hänen numeronsa puhelimestani, ehkäpä sen aika tulee sitten joskus. Ystäväni sanoi että siihen tulee oma aikansa, hän on ollut samassa tilanteessa muutamia vuosia sitten.
Minulla on ystäviä jotka ovat menettäneet isänsä ja heiltä olen saanut hyvää vertaistukea. Toki muutkin ovat tukeneet minua.
"Enkelit valkoiset taivaalta tuolta, pitäkää iskästä hyvää huolta <3 Halauksin isin pikkutytär"
Mietin kauan että kirjoitanko asiasta blogiin, mutta päätin että jos kirjoittaminen auttaisi minua jotenkin. Kun sain tämän tekstin valmiiksi, mietin tuliko kaikki kirjoitettua mitä halusinkin sanoa. Ainakin tällä erää tuli.